|
Maanantaina 12.4.2010
Ymmärsin äskettäin, että olen viimeistä sukupolvea, jolla on elävä yhteys työhevosiin. Niiden vuosisatainen historia päättyi suunnilleen 1960-luvun kuluessa. Viimeiset työhevoset muistan kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani hyvin palvelleina eläkeläisinä nuokkumassa rantalaitumilla. Kesäpaikkamme sijaitsi kahden veteraanin Hurman ja Nipun laitumien välissä. Lapsuuden kesiin kuului se, että molemmat liinaharjaiset ruskeat hevoset katselivat leppeästi aidan vieressä ohi ajavaa renuamme. Isomummulan keittiössä oli alumiinivati, johon isomummu kokosi leipäkannikoita Nipulle. Niitä kävimme syöttämässä rantalaitumella loiskuttelevalle hevosvanhukselle, joka etupäässä vietti aikaansa torkkuen.
Kerran Nippu riehaantui. Isä niitti mökkitienvierustaa ja se näky herätti hepovanhuksessa muistoja. Nippu innostui laukkaamaan aidan vierellä. Näky oli uskomaton: se oli kuin villihevonen, alkukantainen arojen vaeltaja, joka viskoi päätään, hyppi ja riemuitsi. Sen näyn jälkeen vakuutuin, että hevonen ymmärtää, muistaa ja osaa muistella. Viikate nosti Nipun mieleen muinaiset kesäiset päivät heinätöissä. Se oli jälleen nuori eikä mikään ontuva jäykkäjalkainen vanhus…
 Hurma eli eläkepäiviään tien toisella puolella salaperäisemmin metsälaitumella. Siinä missä Nippua näki päivittäin niin Hurma tuli metsästä tien viereen ihasteltavaksi vain silloin kun sitä itseään huvitti. Joskus sai huudella ja ravistella aitaa jopa turhaan. Hurmaa ei aina huvittanut lampsia rapsuteltavaksi tai sitten se oli vain vaeltanut hevoshaan kaukaisimpaan kolkkaan haaveilemaan. Hevoshaka oli metsä, jollaisia ei enää näe. Useiden sukupolvien ajan kylän hevoset olivat pitäneet rantametsän ruohon matalana ja estäneet vesakon kasvun. Se teki metsästä oudon rajatilan, joka oli kuin hoidettu puisto ja silti metsä. Katajat olivat tasaisilla kedoilla kuin sypressejä ja jyrkät kalliot kohosivat keväisessä metsässä kukkivien tuomipensaisen ja valtavien ikivanhojen koivujen seassa. Avoimilla niityillä liekehti keväisin uskomaton kukkameri. Kun luin ensi kertaa Shakespearen ”Kesäyön unelman”, sijoitin tapahtumat vaistomaisesti tuttuun toukokuiseen hevoshakaan.
Hurman ja Nipun siirryttyä taivaslaitumille, niin hevoshaka kuin rantalaidunkin menettivät erityisluonteensa. Hevoshaka on nykyisin risukkoinen sekametsä, joka kasvaa väjäämättä umpeen. Hurman jälkeen siellä asusteli lihakarjaa mutta lehmät eivät ylläpitäneet puistomaisuutta, vaikka estivätkin umpeenkasvua. Suvulleni hevoshaka on merkinnyt paljon. Isoäidin äiti sekä isoäiti sisarineen ja serkkuineen juoksentelivat ja pelasivat sen kedoilla. Vanhoissa valokuvissa sotilaspukuiset nuorukaiset morsiamineen nauravat niityllä. Ja 1950-luvulla heidän lapsensa leikkivät siellä Tarzania: kylän hevoset olivat norsulauma, jonka lapset yllyttivät juoksemaan ja kapusivat sitten koivuihin turvaan.
Vieläkin meillä on tapana kierrellä hevoshaassa, vaikka metsittyminen tekee sen vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Polut kiertävät hakaa ja katoavat. Mullasta silloin tällöin esiin nousseet ruosteiset hevosenkengät on naulattu tallin hirsistä rakennetun saunamme seinään muistoiksi. Hevoset ja ihmiset kietoutuvat yhteen. Isomummukaan ei koskaan unohtanut, että Matti-vaari lupasi hänelle hevosen. Lupaus, joka vaarin kuoltua ”unohdettiin”... Taas on uusi kevät ja on tullut aika nähdä hevoshaka jälleen kerran sekä muistella menneitä. Suvun vanhimpia talutetaan ja nuorimpia kannetaan. Valkovuokkoja ja kieloja tulvillaan oleva hevoshaka on meille – ihmisille ja hevosille – kollektiivinen sukupuu.
Tiina Miettinen |
|
Last Updated ( Monday, 12 April 2010 16:10 )
|
|
|
Sunnuntaina 14.2.2010
Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa järjestettiin kolmet eri messut laskiaisviikonloppuna (paheksun edelleen syvästi sitä, että järkevä nimi Pirkkahalli muutettiin edellisen nimen englanninkieliseksi lyhennykseksi TESC, jota tosin kukaan ei käytä). Pääkohteeni olivat Tampereen kirjamessut ja toiseksi Keräily messut. Rakentamiseen keskittyvät Asta Rakentaja messut kiinnostivat vähiten mutta toki niidenkin kiertäminen kuului ohjelmaan. Kulutin kokonaisen lauantaipäivän kiertelemällä hallista toiseen. Onneksi väkeä ei sentään ollut ruuhkaksi asti missään hallissa.
En voi kieltää ettenkö hieman pettynyt kirjamessuihin. Olin odottanut valtavaa määrää eri alojen kirjallisuutta ja varannut mukaan ison ja tukevan kassin. Tietysti odotin vielä historia-alan kirjallisuuden vyöryä sekä erikoisuuksia. Onneksi Sukuseurojen Keskusliitto piti yllä sukututkimuksen lippua messuilla. Tarjonta oli yllättävän suppeaa ja varsin yksipuolista. Joka puolella tuntui olevan tarjolla Fingerporin uusinta kokoomateosta. Toki aamuihini kuuluu nauraminen Fingerpori-sarjakuvan sanaleikeille ja seisoin kuuntelemassa Pertti Jarlan haastattelua mutta kirjaa en silti ostanut. Tuntui myös, että haastatteluja oli ihan liikaa yhtä aikaa eri paikoissa. Kirjailijoiden yksilölliset tarinat hukkuivat hälinään, ohikulkevien töllistelyyn, tungokseen ja yleiseen välinpitämättömyyteen. Lisäksi Linna-lavan liian tehokas äänentoisto hukutti alleen monta kiinnostavaa haastattelua pienemmillä lavoilla. Minusta kirjailijat ansaitsisivat kyllä parempaa! Kaikkein parhain meno tuntui olevan lastenosastolla, joka oli onneksi oma maailmansa eikä sinne sentään oltu ahdettu montaa esiintyjää yhtä aikaa.
Keräily messut ovat aina kuin aikakone menneeseen. Asialleen omistautuneet myyjät tavaroineen ovat suoranainen elämys ja tavaroita katsellessa olo on kuin museossa. Ostaminen ei ole pääasia, vaan nostalgia. Oli hauskaa kuunnella myyjää, joka esitteli 1800-luvun veitsiä ja kolmipiikkisiä hiiliteräksestä tehtyjä haarukoita: ”Tämän kun mamma hellanpielessä teroitti, niin se oli käytössä ihan yleisveitsi”. Ryykirautoja, kuparikannuja, emalitonkia… Mannerheimin kuvia, haalistuneita painokuvatauluja ja postikortteja. ”Eivät tiedä enää 70-luvulla kasvaneet mitkä nämä ovat?” Arveli vanhempi mies heilutellen voitonriemuisena kookasta esinettä nenäni edessä. Tiesin kyllä, että ne olivat sokerisakset toppasokeria varten mutta ammattini salaten en pilannut toisten iloa. Näin lukemattomia somia sokerikkoja, kermakkoja, maitokannuja ja posliinitarjottimia, jotka odottivat pääsyä kotien hyllyille. Puhumattakaan 1960- ja 70 -lukujen ”retroastioista”. Divarinpitäjät tietävät myös kirjankustantajia paremmin sen mikä menee kansaan: he olivat pakanneet mukaan erittäin runsaasti historiaa käsittelevää kirjallisuutta kuten paikallishistoriaa.
Asta Rakentaja messuilla kävijät olivat etupäässä vanhempia pariskuntia ja nuoria perheitä. Tunsin olevani siellä jokseenkin outo lintu. Keräsin esitteitä, koska ainahan loma-asuntona oleva vanha hirsitalo kaipaa jotakin kunnostusta. Päivän sana tuntui olevan ilmalämpöpumppu. Niiden kauppiaita oli paikalla kymmenittäin. Näillä messuilla itse asia oli tärkeämpää kuin näyttävä esillepano. Moni messuosasto koostui vain seinistä, pöydistä, esitepinosta ja siististi pukeutuneista suulaista esittelijöistä. Epäilemättä moni rakentaja saikin tarvitsemaansa räätälöityä tietoa, sillä näin lukemattomia onnellisia ihmisiä poistumassa eri osastoilta. Ylipäätään messuilla näkee iloisia ja tyytyväisiä ihmisiä. Jonottaminen, ahtaus ja kärsivällisyys kuuluvat messuille. Sinne mennään ajan kanssa ja viihtymään eikä välitetä pienistä epämukavuuksista. Itsellenikin jäi hyvä mieli, vaikka jalat väsyivät perusteellisesti.
Tiina Miettinen
|
|
Last Updated ( Monday, 22 February 2010 11:39 )
|
|
Tiistaina 18.1.2010 Vuosi alkoi perinteiseen tapaan. Heti, kun Loppiaisesta on selvitty, alkaa valmistautuminen Tampereen seudun sukututkimusseuran Sampolan Sukututkimuspäivään. Toki suunnittelu on käynnistynyt jo syksyllä ja kaikki on aina saatu jonkinlaiseen kuntoon ennen joulua. Viimeiselle viikolle jää silti paljon puuhaa. Tänä vuonna yhdessä asiassa tapahtui huomattava parannus: näyttelypöydät sai käydä järjestämässä jo edellisenä iltana. Se takasi rauhaisan yöunen, koska säästyimme sirkukselta, jossa pöytiä kannetaan varastosta, näytteilleasettajat odottavat ja yleisöä pakkautuu ovista sisälle. Ainoa ja vuosi vuodelta valitettavasti paheneva ongelma on puute pöytien kantajista, siis talkooväestä. Tilanne on käymässä vakavaksi. Nuorempaa miesväkeä ei talkoissa näy, vaikka heitä varmasti on Seuran jäsenistössä. Olen silti toiveikas. Tiedotusta, tiedostusta ja tiedotusta lisää. Emme tunne kaikkia jäseniä, joten emme osaa pyytää. Älkää suotta kursailko. Apuaan voi tarjota vaikka sähköpostissa.
Seuratoiminta on oikeasti hauskaa. Tietysti painavien pöytien ja sermien kantaminen on raskas urakka ja koko Sukututkimuspäivän järjestäminen on iso ponnistus. Mutta kaikesta seuratoiminnasta on aina jäänyt hyvä mieli, joka on korvannut pienet ja suuretkin harmit. Hallituksen kokouksissakin on mukavaa, koska ne ovat enemmän kahvikutsuja kuin kokouksia. Toki edetään kokousjärjestyksen mukaan mutta silti jää aikaa kaikenlaiselle mukavalle rupattelulle. Siksi hämmästyttääkin, että toimijoita hallitukseen ja muihin puuhiin on todella vaikea löytää. Tosin tämä sama ongelma on kaikissa Seuroissa ja järjestöissä.
Sampolan Sukututkimuspäivien hassuin ongelma keskittyy juhlasalin oveen. Se täytyy sulkea esitelmien ajaksi, koska aulan häly kantautuu saliin. Suljettuna ovi näyttää ulkopuolelta siltä kuin siinä ei olisi kahvaa ja sisään ei pääsisi. Todellinen arkkitehtuurin kukkanen, jossa ei ole yhtään ajateltu käyttäjiä! Kuitenkin lukon vasemmalla puolella on rako, johon käsi hyvin mahtuu ja oven saa helposti vetämällä auki. Harmitti suunnattomasti, kun jälleen kerran kymmenet ihmiset epäuskoisina tuijottivat ja hapuilivat suljettua ovea sekä lopulta palasivat pettyneinä aulaan.
Toinen asia mikä järjestäjänä harmittaa ja nolottaa on tilojen auttamattoman surkea kunto. Pöytien pinnat ovat rikki, vessat usein siivottomia ja kaikki paikat muutenkin rempallaan. Kaupunki on jälleen kerran lykännyt remonttia. Seuralla ei ole varaa vuokrata Tampere-taloa tai yliopistoa, joissa vuokrat ovat tähtitieteellisiä. Lisäksi voisin kirjoittaa paksun kirjan kaikista omituisista sählingeistä, joita Sampolan vuokraamiseen on joka vuosi liittynyt. Jokainen esine ja väline on varmistettava viiteen kertaan ja silti kaikkeen saa varautua. Murheenkryyninä ovat olleet jo parikin kertaa täysin yllättäen muualle vuokratut sermit. No, elämässä kai pitää olla jännitystä…
Joka tapauksessa Sukututkimuspäivä on saatu joka vuosi järjestettyä ilman suurempia katastrofeja. Tällaiset tapahtumat ovat sosiaalisesti kullanarvoisia. Niissä tapaa tuttuja sekä törmää samoja sukuja tutkiviin ihmisiin. Myytti hiljaisista suomalaisista murtuu oitis, kun Sampolan ovista astuu sisään. Puheenporina on valtava ja tuntemattomienkin on helppo aloittaa tuttavallinen jutustelu. Ei tarvitse nimittäin miettiä puheenaihetta. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että tutkijoille sukututkimustapahtumat antavat mainion tilaisuuden esitellä omaa tutkimusaihettaan. Sukututkijayleisö esittää aina paljon kysymyksiä, jotka saavat ammattitutkijankin katsomaan aihettaan uudesta näkökulmasta.
Lämpimät kiitokset kaikille paikalla olleille ja tapaamisiin taas 15.1.2011.
Tiina Miettinen |
|
Last Updated ( Tuesday, 19 January 2010 15:27 )
|
Keskiviikkona 16.12.2009
Kävin katsomassa Timo Koivusalon ohjaaman elokuvan ”Täällä Pohjantähden alla”. Väinö Linnan kirjasarjan olen lukenut ainakin pariin otteeseen, joten tunnistin henkilöt helposti ja pääsin mukaan juoneen. Jos katsoja ei ole koskaan kuullutkaan Väinö Linnan romaaneista eikä ole nähnyt Edvin Laineen filmatisointia, niin tuoreen elokuvan seuraaminen on vaativa tehtävä. Henkilöitä ei esitellä, vaan ilmeisesti oletetaan katsojan tietävän keitä he ovat. Elokuvan alkupuoli oli puuduttavaa tapahtumakerrontaa, joka pelkästään kuvitti Linnan trilogian ensimmäistä osaa. Kaunista, mutta jokseenkin irrallista. Vasta lopussa katsoja herätetään. Juoni tempaa mukaan, musiikki toimii, tunnelma kiristyy ja kaikki huipentuu sisällissotaan. Itse olisin aloittanut elokuvan mieluummin vaikka Akselin ja Elinan tarinasta ja kerrannut alun tapahtumat torpan raivauksesta nopeana prologina. Elokuvan katsominen vaatii istumalihaksia, sillä pituutta on alun mainoksien kera yli kolme tuntia eikä elokuvissa tunneta nykyaikana käsitettä väliaika.
Linnan kirjassa Akselin kärsimykset vankileirillä ovat pääosassa. Koivusalon näkemys on paikoin rujompi. Elokuvassa on mm. kohtaus, jossa nainen raiskataan vankileirillä. Väinö Linnan luoman Elma Laurilan kohtalo on traaginen mutta toisaalta helppo. Hänet vangitaan ja sen jälkeen ammutaan. Naisten kohtalosta sodissa ei ole koskaan helppo puhua eikä niistä ole helppoa kirjoittaa. Naisille sodissa tehdyt teot eivät ole sellaisia jotka dokumentoitaisiin ja joita haastatteluissa jälkeenpäin muisteltaisiin urotöinä. Niistä kuiskaillaan vain perimätietoina, jotka on helppo kuitata tarinoina ja propagandana. Syylliset eivät ”muista” ja henkiin jääneet uhrit haluavat unohtaa.
Koivusalon tuore tulkinta ei tuo varsinaisesti esiin mitään uutta tuoretta näkökulmaa Linnan trilogiaan. Punaisten motiiveja toki selvitellään entistä tarkemmin samoin kuin keskinäistä eripuraisuuttakin. Parasta kaikissa filmatisoinneissa on kuitenkin se, että niiden innostamina uusi sukupolvi toivottavasti tarttuu myös Väinö Linnan romaaneihin. Yksikään elokuvatulkinta ei pysty koskaan samaan kuin Linna itse. Upeinta Linnan kirjoittamassa trilogiassa ovat kuvaukset siitä kuinka eri maailmoissa ns. tavallinen kansa ja säätyläistö elivät ennen vuotta 1918. Kukaan henkilö ei ole sen paremmin hyvä kuin pahakaan. Kaikki yrittävät vain toimia oikein parhaan kykynsä mukaan ja juuri se koskettaa syvimmin.
Omaan sukuhistoriaani sisällissota ei synnyttänyt mitään suurta vaiettua tragediaa. Yksikään neljästä isovaaristani ei ollut tietääkseni varsinaisissa taisteluissa. Hämäläisistä isovaareistani Reeti oli vasta 17-vuotias ja Eetu taas oli jo iäkäs. Molemmat myötäilivät valkoisia, vaikka olivat asemaltaan tilattomia. Epäilen, että läheiset sukusiteet talollisiin olivat syynä molempien valkoisuuteen. Isomummuni kotitalon aitan läpi jysäytettiin punaisten tykillä ja perhe joutui pakenemaan yöllä jäätä pitkin sukulaisten luo turvaan. Viipurin suunnalla isovaarini Emilin huhutaan olleen punakaartin kirjurina. Hän pelasti henkensä piiloutumalla vaimonsa avustuksella kotitalonsa pesutupaan. Isänisänisäni Tahvo piiloutui Valkjärvellä tallin ylisille, kun punaiset tulivat pihamaalle. Eräs oman kylän punaisista tiesi, että Tahvo oli kyllä kotosalla. Hän pelasti isovaarini hengen valehtelemalla, että ”johan se Tahvo ammuttiin heti sodan alussa!” Toivon, että tuo isovaarini hengen pelastanut punainen jäi itsekin henkiin…
Tiina Miettinen
|
Maanantaina 9.11.2009
Suomessa sukututkijat kiistelevät loputtomiin siitä, että pitäisikö nimet kääntää ruotsinkielestä suomeksi vai ei. Ongelma lienee tuttu sukuaan tutkiville ympäri maailman. Joissain maissa papit kirjasivat nimiä latinaksi ja toisaalla taas asiakirjojen kieli oli eri kuin se mitä kansa käytti. Entäpä sitten, jos ei ollut kirjoitettua kieltä eikä kukaan kirjannut mitään muistiin?
 Harvinaisten sukukirjojen kokoelmani kasvoi viime lauantaina mukavalla lisällä, kun ostin Tampereen Vapriikin museokaupasta teoksen nimeltä Sitting Bull. His Life and Legacy (2009). Kyseessä on eräänlainen sukukirja, jossa legendaarisen Sioux-päällikön Istuvan Härän jälkeläinen Ernie Lapointe on siirtänyt paperille sukulaistensa perinteistä suullista kerrontaa esi-isästään ja suvustaan. Työ oli vaikeaa, koska intiaanien kerronta on kokonaisvaltaista ja verrattavissa performanssiesitykseen. Sukutarinat siirtyivät intiaanikulttuurissa suullisesti sukupolvelta toiselle. Kirjallinen muoto ei kerro kaikkia vivahteita eikä kaikki edes käänny sujuvasti englanniksi. Taustaksi sukukirjalle ostin vielä Suomen intiaaniyhdistyksen julkaiseman upean yli 100 sivun Kajo´-lehden erikoisnumeron, joka keskittyy Istuvaan Härkään ja lakota-intiaanien maailmaan useiden asiantuntija-artikkelien voimin.
FT Rani-Henrik Anderssonin kirjoittamasta artikkelista opin, että lakotojen sukulaisuussuhteiden tutkiminen ei ole helppo tehtävä. Sukulaisuutta kuvaavat termit olivat erilaisia riippuen mm. puhujan sukupuolesta. Nainen käytti vanhemmasta veljestään nimitystä thibló ja mies taas kutsui vanhinta veljeään nimellä chíye. Nuoremmille sisaruksille ja eri isovanhemmille oli omat nimityksensä. Käytetyt sukulaisuustermit riippuivat henkilöiden suhteesta, iästä ja vielä sukupuolestakin. Monimutkaiseksi asian tekee sekin, että nuori henkilö saattoi nimittää vanhempaa henkilöä isoisäkseen, vaikka sukulaisuussuhdetta ei ollut ja vastaavasti vanhempi saattoi kutsua nuorempaa henkilöä lapsekseen. Sukulaisuussuhde siis luotiin, jotta puhutteleminen olisi ollut helpompaa. Todellinen tai luotu sukulaisuussuhde määräsi sen miten käyttäydyttiin kanssaihmistä kohtaan. Nimiä ei juurikaan käytetty, vaan pääasiassa sukulaisuustermejä. Etunimet saattoivat lapsilla muuttua ja vasta murrosiässä annettiin pysyvä nimi, joka liittyi johonkin tapahtumaan tai tekoon. Nimien kääntäminen toisen kulttuurin kielelle on vaikeaa, koska ne liittyvät kokonaisvaltaisesti intiaanien omaan kulttuuriin ja ympäristöön. Sitting Bull (Istuva Härkä) on englanninkielinen väännös nimestä Tatanka Iyotake, joka tarkemmin käännettynä olisi ”Buffalo Bull Who Sits Down”, suomeksi lähinnä ”Biisonihärkä, joka istuutuu”.
Tiukan patriarkaaliseen sukukäsitykseen tottuneille länsimaalaisille intiaanien sukulaisuussuhteiden selvittäminen on ollut hankalaa. Toisaalta mitä kauemmas suomalaista talonpoikaisyhteisöä tutkii asiakirjoista, niin se alkaa hiljalleen lähestyä lakota-intiaanien sukukäsitystä. Esimerkiksi nimitys ”lanko” ei ollut 1500-luvulla niin selkeä käsite kuin nykyään ja serkuiksi tai orpanoiksi saatettiin kutsua kaukaisempiakin sukulaisia. Vävykin voitiin ottaa ”pojaksi”, kuten eräässä 1600-luvun tuomiokirjassa todetaan tapahtuneen, ja oikein hyvää ystävää saatettiin kutsua veljeksi. Taannoin myös uutisoitiin, että suomenkielen vanhimpia sanoja 6000 vuoden takaa ovat sukulaisuustermit sekä pyyntivälineisiin ja luontoon liittyvät sanat. Kuulostaa samanlaiselta maailmalta kuin se, jossa lakotat elivät vielä 1800-luvulla…
Tiina Miettinen |
|
Last Updated ( Tuesday, 10 November 2009 08:40 )
|
|
|
Tiina Miettinen (Tampere) on filosofian lisensiaatti ja historiantutkija sekä aikakauskirja Genoksen päätoimittaja.